Ulkona sataa vettä kaatamalla. Juoksen pimeässä etsien sadesuojaa. Päädyn linja-autoon, jossa saan hetken olla kuivassa. Kuvittelen sen vievän minut Montrealin keskustaan, jossa hotellini sijaitsee. Sen sijaan saan kuulla, että kyseinen bussi on menossa kauas Montrealista. Perthiin saakka. Mietin, eikös se ole Australiassa ja miten bussilla voi päästä Kanadasta Australiaan!? Hyppään bussista kesken matkaa pois, olen jo kulkenut aivan liian kauas lähtöpisteestäni. Vesisade on hieman lakannut ja aurinko alkaa nousta. Kysyn ihmisiltä, miten pääsen takaisin keskustaan. On olemassa tie, joka oikaisee. Lähden kulkemaan hiekkatietä... Kuljen tuntitolkulla hiekkatietä ja lopulta löydän hotellini ja kaadun umpiväsyneenä sänkyyn.
Herään. Kello on taas neljä. Ei väsytä tänäkään aamuyönä. Jään taas miettimään, miten en halua lähteä töihin muutaman tunnin päästä. En halua...
Torkahdan. Olen jälleen eksynyt Montrealissa. Jälleen kerran päädyn samaiseen Australian bussiin. Tällä kertaa kaksi miestä ovat samassa tilanteessa kanssani, mutta nyt osaankin hypätä bussista pois ennen kuin joudun kävelemään tuntitolkulla uudelleen saman matkan kuin viimeksi. Kysyn neuvoja tiestä, jota pitkin viimeksi pääsin keskustaan. Kukaan ei tiedä sellaista olevankaan. Kerron, että vastahan minä kävelin sitä hiekkatietä pitkin. "Ei sellaista ole."
Havahdun hereille. Kello on kuusi. En halua lähteä töihin, en halua. Itku kuristaa kurkkuani, mutta ei auta. Pakko nousta. Pakko käydä pesulla, meikata, juoda kuppi teetä, syödä aamupala, pukeutua ja lähteä. Jospa SE ei olisi tänään töissä, mutta on SE, sillä tarkistin eilen kalenterista. Yön unet pyörivät mielessäni. Miksi sitä tietä ei enää ollut? Miten tuo uni osui ja upposikin viime viikkoisiin fiiliksiini. Maanantaista torstaihin vatsaani koskee. En saa unta. Herään aamuyöstä enkä saa unen päästä kiinni enää. Perjantaista sunnuntaihin vatsakipu katoaa, palaten joka maanantai. Nukun viikonloppuna pitkään. Huudan kaikille kotona ja kiukuttelen kuin pieni lapsi. Pyydän anteeksi. Salaa itken.
Lopulta olotila työpaikalla muuttuu niin tukalaksi, että aloitan erään palaverin kertomalla, etten välttämättä ole pitkään enää kuvioissa mukana. Vastapuoli säpsähtää: minne sä oot menossa? Suuni ei pysy kiinni. Kerron millaista täällä on olla töissä. Samalla vuodatan oikeastaan koko elämäntarinani henkilölle, jonka tunnen sisareni kautta. Kuunneltuaan vuodatukseni hän toteaa, ettei hän yhtään ihmettele, miksi en pysty toimimaan alaisena henkilölle, joka on kummitus menneisyydestäni. Jään häkeltyneenä miettimään hänen sanomaansa. Kummitukselle? Hiljalleen palaset loksahtavat paikoilleen. Aivan.
Jaksan vielä viikon, kunnes pakkaan työpisteeni autoon ja mitään sanomatta lähden. En välitä tuleeko sanomista, sillä siirryn ainoastaan 70 km kauemmaksi, toiselle työpisteelle, jossa minulla on toinen työhuone. Olen tarkistanut kalenterista, koska SE on tulossa. SE ei ole tulossa. Siksi minä olen turvassa siellä. Jospa viimeinkin saisin nukutuksi.
Ihanat ystäväni ja tämä palaverin nainen lähettävät minulle työpaikkavinkkejä. Ongelma on vain siinä, että minä niin kovin tykkään työstäni. Tämä on se dreamjob. Yritän vielä, jos fyysinen etäisyys auttaisi. Työsuojelun interventio ei auttanut, se vain pahensi työpaikkamme tilannetta. Toisen toimipisteen väki toivottaa minut sydämellisesti tervetulleeksi. "Ihanaa, ku sä oot täällä." Itku kurkussa puran toimistoni autostani ja aloitan työpäivän. Toinen kollegani vanhassa työpisteessä lähettää terveisiä "Mul on ikävä sua." Niin mullakin.
Olen pitkään miettinyt väitöskirjan tekemistä. Taisin keksiä siihen viimein aiheen. Työpahoinvointi. Huono johtajuus.
------
Muutama viikko tästä eteenpäin saan jälleen kuulla, miten olen pilannut työpaikkani ilmapiirin. Samalla esimies soittaa sairaslomalla olevalle kollegalle ja vaatii tätä osallistumaan skypepalaveriin. Työsuojelusta ärähdetään, mutta ei sekään auta. Lopulta löydän itseni työterveyshoitajalle itkemästä: en jaksa enää. En pysty ottamaan enempää kuin kolme päivää sairaslomaa, sillä kukaan ei hoida töitäni, jos jään pois. En ole korvaamaton, tiedän, mutta pelkään, että asiat ovat pahemmin solmussa, jos jätän menemättä. Työterveydestä luvataan, että isompi pyörä lähtee nyt liikkeelle. En usko mitään, ennen kuin näen.
Esimies jää vuosilomalle. "Hyvin te siellä pärjäätte, paremmin kun minä en ole paikalla. Kaikkea hyvää kaikille jatkossa." Mietin oliko kyseessä hyvästit vai onko marttyyriviitta kiedottu vain tiukemmin ympärille. Kukaan ei vastaa kommenttiin mitään. Kaikki vain ajattelevat, miten töissä saa taas hetken hengittää, kun ei tarvitse miettiä SEN läsnäoloa.
Olen pysähtynyt monesti miettimään, miten monet kokemukseni huonoista esimiehistä johtuvat siitä, että rivityöntekijä nostetaan esimiesasemaan ilman minkäänlaista johtamiskokemusta. Kollegani totesi, että meilläkin paketti pysyy kasassa vain ja ainoastaan työntekijöiden ansiosta: ilman itseohjautuvia työntekijöitä tämä organisaatio ei pystyisi toimimaan. Kysyn, miten voi olla, ettei kukaan näe eikä kuule mitä täällä tapahtuu? Esimiehelläni on kuitenkin olemassa esimies. Mutta niin kauan kuin tulos on plussalla, ketäänkö ei kiinnosta? Vastaus kuuluu: "Kukaan ei jaksa taistella, mutta onneksi sinä tulit." Jep, pilaamaan sen työilmapiirin.
