”Oletko joskus katsonut miten koripalloilijat näyttävät väsyneiltä eikä peli kulje? He ovat silloin töissä.” Olin taannoin kuuntelemassa Susi-jengin päävalmentajaa, Henrik Dettmannia ja edellä mainitut lausahdukset ovat suoraan hänen suustaan. Kaksi taikasanaa fläppitaululla: ”töissä” vai ”pelaamassa”, ”kumpaa sinä teet joka päivä 8 tuntia? Oletko se väsynyt henkilö, joka menee töihin, vai nautitko siitä mitä saat tehdä joka päivä 8 tuntia?” Dettmannin sanat osuivat ja upposivat.
Itselläni on viikko uudessa työpaikassa takana, ja tuntuu kuin en olisi töissä käynytkään. Ehkä se tuntuu aina alussa tältä, etenkin, kun edelliseen työhön oli iskenyt totaalinen kyllästyminen? Kaikki, ihan mikä tahansa muu, tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Kun syksyllä julkaisin "Mitä sitä isona tekisikään", huomasin rämpiväni siinä samassa suossa kuin aikoinaan siinä yrityksessä, jossa 7 vuotta sinnittelin saaden burn-outin. Kun alkaa kuvittelemaan miten tuonkin asiakkaan voisin iskeä lentokoneeseen ja tiputtaa lentokoneesta ilman laskuvarjoa, ollaan aika lailla siinä pisteessä, että tarttis varmaan tehdä itselleen jotain. Että nyt mä olen todella väärässä paikassa, ja tuo asiakas tarvitsee tähän nyt jonkun toisen henkilön sijastani. Silti sitä vain sinnitteli ja kiskoi kestohymyä väkisin naamalle, vaikka välillä teki mieli huutaa.
Kun olin irtisanomispäätökseni tehnyt ja sen julkilausunut, tajusin, ettei asiakaspalvelu ole enää minua varten. Kun on tottunut työkseen ”esiintymään” ja olemaan ”huomion keskipisteenä”, tietokoneen taakse on nyt ihanaa piiloutua. Tai laittaa yksinkertaisesti työhuoneen ovi kiinni, kun joku eksyy työpaikalleni. Kun alkuviikosta minua esiteltiin ympäri maakuntaa uutena työntekijänä, huomasin jo ahdistuvani kaikista niistä lukuisista ihmiskontakteista. Ei enää tätä!
Lapseni totesivat yhtenä iltana, että ”Äiti sä oot ihan erilainen kun aloitit nyt uudessa työpaikassa. Sä oot tosi energinen.” Siltä minustakin tuntuu. Energiseltä, inspiroituneelta. Tuntuu, että ympyrä on viimein sulkeutunut: Olen nyt 36-vuotias. 20 vuotta piti tehdä kaikkea ihan muuta työtä, jotta viimein päätyi tekemään sitä, mistä se 16-vuotias lukiolainen aikoinaan haaveili. 20 vuotta! 20 vuotta sitä kuvitteli, ettei luovalla työllä voi saada leipäänsä hankittua. Onneksi maailma on muuttunut niin paljon, että leivän hankinta haarukka on leventynyt siitä mitä se aikoinaan oli. Vähän tähän luovaan leipään on saanut yhdistellä muitakin elementtejä, mutta pääsääntöisesti mukanani kulkee kynä, vihko ja kamera joka paikassa, jotta saan tuoreeltaan ideat ylös, ja työhu… eikun leikkihuoneessani ne toteutettua. Näin sunnuntaina jopa odotan, että pääsen huomenna taas leikkimään leikkipaikalleni.
Päätin, etten enää käy töissä. Käyn leikkimässä, pelaamassa ja inspiroitumassa, kuten Dettmann asian ilmaisi. Eivät urheilijatkaan ajattele menevänsä töihin, he menevät pelaamaan.
Mihin sinä menet huomenna, maanantai-aamuna?
