Nordnet

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Eroon oravanpyörästä

Kaikki alkoi siitä, etten enää nukkunut tarpeeksi. Kävin joka ilta väsyneenä sänkyyn, mutta joka ilta iso levy päässäni lähti pyörimään ”jo muinaisista foinikialaisista”. Yökaudet pyöriskelin sängyssä mietiskellen milloin mitäkin, turhautumiseen saakka. Aamuisin en meinannut päästä sängystä ylös tai jos pääsin, heräsin 2-3 tuntia ennen herätyskelloa. Työpäivät menivät ihan sumussa, en muistanut niistä paljoakaan. Päiväkodissa minua muistuteltiin useita kertoja esimerkiksi lelupäivästä, mutta unohdin kaikki ”muistettavat” asiat jokaikinen kerta. Harmitti lapseni puolesta, kun hänellä ei koskaan ollut lelupäivänä lelua. Iltaisin kun olin saanut lapset nukkumaan, kuuntelin miten sydämeni veti ”omaa settiään” 1,5 tuntia. Taas kaaduin sänkyyn todetakseni saman levyn käynnistyvän päässäni, enkä nukahtanut.

Kun erään työpäivän päätteeksi ajoin 70 kilometrin siivua työpaikalta kotiin, olin nukahtaa rattiin. Havahduin, kun keskiviivan tärinä herätti minut. Tajusin, ettei näin voi enää jatkua, tai tapan itseni auton rattiin. Varasin ajan työterveyslääkärille, joka kertoi minun olevan burn-out-tilassa, tiesin tämän jo itsekin. Sairaslomaa tuli samantien 2 kk. Lisäksi sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen, josta en ollut lainkaan samaa mieltä, mutta koska Suomessa burn-out ei ole hyväksytty diagnoosi, oli masennusdiagnoosi pakko "hyväksyä". En kokenut olevani masentunut, ainoastaan ihan helvetin väsynyt. Ajattelin, että minun tarvitsisi vain nukkua. Niinpä minä sitten nukuin lääkkeen avulla 14 tuntia vuorokaudessa. Ensimmäinen sairaslomakuukausi meni sängynpohjalla. Välillä esikoinen teki pikkusiskolleenkin aamupalavoileivät, jotta äiti sai levätä. Podin suurta syyllisyyttä ja ennen kaikkea häpeää! Minä, kunnianhimoinen, ahkera, reipas ja uuttera työntekijä makaan sängyn pohjalla kykenemättä tekemään edes aamupalaa lapsilleni!






Toisesta sairaslomakuukaudesta oli jo muistikuviakin. Tapasin viikoittain psykiatrista sairaanhoitajaa, jonka kanssa kävimme läpi sitä, miksi olin ajautunut nykyiseen tilanteeseeni. En ollut nauttinut työstäni enää vuosiin. Koin valtavia arvoristiriitoja työssäni. Johtaminen oli onnetonta. Minulta kysyttiin olinko ajatellut vaihtaa työpaikkaa. Todellakin olin! Työpaikkavahti oli ollut jo kuukausia käytössä, mutta paikkakunnaltani ei löytynyt mitään koulutustani vastaavaa. 140km työmatkakin söi perheenäitiä, jonka nuorimmainen vietti välillä jopa 10,5h päivässä päiväkodissa... Sain ehdotuksen varata ajan TE-keskuksen ammatinvalintapsykologille.

Ammatinvalintapsykologin kanssa kävimme läpi koulutus- ja työhistoriani. Työnsä puolesta hän osasi kysyä asioita hyvin eri näkökulmista ja huomasin jatkuvasti toteavani hänelle, ettei jokin ”historiassani” ollut tarpeeksi haastavaa. Kaipasin haasteita! Toisaalta huomasin nauttivani kotonaoleilusta sairaslomani aikana. Aika ei käynyt kertaakaan pitkäksi.

Kun lopulta kolmen kuukauden mittaiseksi venynyt sairaslomani veteli viimeisiään ja valmistauduin henkisesti vanhaan työhöni palaamiseen, sain yllättävältä taholta työtarjouksen. Vakituinen työpaikka omalla paikkakunnallani. Palkka tippuisi reilusti, mutta työ olisi mielenkiintoista ja haastavaa. Olisin päässyt hyödyntämään kaiken osaamiseni. Sain aikaa miettiä työtarjousta viikonlopun yli. Piirsin paperille plussia ja miinuksia. Olisin ottanut paikan vastaan ilomielin, jos olisin saanut aloittaa vasta tulevan kesäloman jälkeen. En halunnut jättää nuorimmaista päiväkotiin kesäksi saati ekaluokkalaista yksin kotiin. Äiti-syyllisyys vai miksi sitä voisikaan kuvata, voitti. Kieltäydyin paikasta pitkin hampain.

Jos olen jotakin oppinut matkan varrella, ainakin sen, että itselleni vapaa-ajalla on suuri merkitys. Olin jo ennen sairastumistani ollut 5 kuukautta pois työstäni lomien ja virkavapaan turvin, vähentänyt työviikkoa neljään päivään ja nauttinut siitä, että saan viettää aikaa perheeni kanssa. Nuorempana tein pitkää päivää ja mittasin itseäni sen perusteella kuinka paljon tienasin. Nyt olen oppinut arvostamaan vapaa-aikaa ja kyseenalaistamaan sitä mikä tarkoitus työn tekemisellä on. Toimeen haluan tulla omillani, mutta en niin, että uupuisin uudelleen. Siksi olen päätynyt säästämään ja sijoittamaan euroni, siksi haluan maksaa asuntolainani mahdollisimman nopeasti. Haluan eroon oravanpyörästä. Siksi kirjoitan tätäkin blogia. 

Seuraavassa postauksessa kerron mitä ammatinvalintapsykologin tapaamisista seurasi. 

7 kommenttia:

  1. Olen aina miettinyt miten ihminen saa burn-outin? Mitä toisten aivoissa tapahtuu ja toisten ei. Mitä siinä tapahtuu ja auttaako oikeasti se pitkä sairasloma vai riittäisikö parin viikon "uniloma". Vapaalla oloonkin tottuu ja mitä pidempään on vapaalla, sitä helpommin tuntee itsensä sairaammaksi siinä vaiheessa kun töihin meno lähestyy. Ymmärrettävää, koska miksi kukaan haluaisi mennä töihin, jos muutakin voi tehdä.

    Olen työskennellyt jo useamman vuoden vastuullisessa ja ajoittain hyvinkin kiireellisessä työssä, mutta aina heittänyt ns. aivot narikkaan kun olen tullut illalla kotiin. Hyvä taito ja toivon todella etten kadota sitä.

    Hyvä että olet saanut itsesi kuntoon ja toivottavasti saat myöhemmin kivan työpaikan lähempää kotiasi. En tällä mietinnällä tarkoita millään tavalla loukata tai väheksyä sinua, vaan oikeastaan mietin mitä itse voisi tehdä eri tavalla jotta välttyisin samalta.

    Juurihan oli uutisissa, että uupumiseen auttaa työn lisääminen, kunhan se on oikeasti mielekästä ja sopivan haasteellista. Pitääkin lukea juttu vielä uudelleen, koska en enää muista mitä siinä oli..

    VastaaPoista
  2. Luulenpa, että paljon on kyse stressinsietokyvystäkin. Stressihän muokkaa hormonitoimintaamme, ja osa hormoneistamme ovat tekemisissä aivojen välittäjäaineiden kanssa. Ihan esimerkkinä vaikkapa estrogeeni on naimisissa aivojen mielihyvää tuottavan serotoniinin kanssa (jonka toimintaa useimmat masennuslääkkeet yrittävät lisätä). Naisten PMS-oireilu johtuu siitä, kun kuukautiskierron aikana estrogeenitaso laskee, laskee myös mieliala, koska serotoniinin määrä pienenee. Samalla tavalla pitkittynyt stressi voi vaikuttaa myös serotoniinin määrään - ihminen ei koe mielihyvää, väsyy, uupuu. Tässä yksi esimerkki. Eli kehon reagointi hormonaalisella tasolla välittyy myös aivoihin. En tiedä osasinko vastata kysymykseesi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä vastauksesta :)

      Ja tsemppiä kevääseen!

      Poista
  3. Heippa hienoja oivalluksia ja valintoja! Säästäminen, sijoittaminen ja prioriteetit kuntoon, well done! Ite kelaillut viime vuosina paljon samoja juttuja ja irtisanoudun pari vuotta sitten vapaamman elämän vuoksi :) Backuppina sijoituksia ja suunnitelmat läppäriyrittäjyydestä maailmalla reissaten. Kirjottelen ajatuksiani ja kokemuksiani os. www.matkaopasvapauteen.com Tsemppiä sun projektiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :)
      Kateellisena katselin blogiasi, paneudun siihen ajan kanssa paremmin, näytti sen verran mielenkiintoiselta!
      Olen täällä blogissani kertonut, että meillä on työpaikalla yt:t menossa. Olen ajatellut, että irtisanominen voisi olla jopa lottovoitto. Kun yksi ovi sulkeutuu, tapana on avautua uusia ovia :)

      Poista
  4. Päädyin tähän vanhaan postaukseesi blogin etusivulta. Koskettava, rohkaiseva tarina. Itselläni on ollut juuri tuollainen loputon väsynyt vuoden verran, työpaikan vaihdon seurauksena. Mutta milloin tulee se viimeinen pisara - ja pitääkö sitä ylipäänsä odottaa? Ja missä menee ns. normaalin uupumuksen ja burnoutin raja? Jatkuvasti tulee mietittyä, että onko tämä tunne (tai tunteettomuus) enää ihan normaalia, mutta kai jokaista kokopäivätyötä tekevää vanhempaa väsyttää? Ja hienoa, että tilanteesi nyt on ihan toinen!

    Mari
    https://moneybanker.com/fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :)

      Työpaikanvaihto on stressaava tekijä jo itsessäänkin, mutta voisi kuvitella, että vuodessa jo helpottaisi - tai sitten on kyse mahdollisesti muustakin?

      Itselläni uusi työ helpotti, tosin ehdin olla sitä ennen työttömänä ja "parantua" kunnolla tuosta burn-outista. Ruoho on toisinaan vihreää aidan toisella puolella.

      Viimeiseen kommenttiisi toteaisin, etten taida tuntea ketää kokopäiväisessä työssä olevaa vanhempaa, jota ei väsyttäisi? :)

      Poista