Nordnet

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Työhaastattelussa

Hain jo syksyllä erästä vakituista työtä omasta kotikaupungistani. Työ vaikutti juurikin sellaiselta, johon minun tutkintoni ja työkokemus riittäisivät, ja työltä, joka minua kiinnosti. Ihmettelin, kun sain lähes seuraavana päivänä hakemuksen lähettämisestä sähköpostiviestin, jossa hakemustani kiitettiin, ja jossa kerrottiin, että hyviä hakijoita oli niin paljon, ettei valinta tällä kertaa osunut minuun. Hetken ihmettelin, että okei... Ajattelin, että heillä oli katsottuna joku valmiiksi, mutta paikka oli pakko laittaa hakuun tai sitten työhakemukseni oli surkea. Kieltämättä kokeilin hieman erilaisen työhakemuksen kirjoittamista. Siihen sitten ajatteluni tämän asian tiimoilta jäi, ja elämä jatkui.

Taannoin, kuukausia myöhemmin sain soiton kyseisestä työpaikasta, että olisinko yhä kiinnostunut tehtävästä. He olivat haastatelleet useita henkilöitä, mutta eivät olleet löytäneet sopivaa, ja nyt he päättivät laajentaa haastatteluita. Olin edelleen kiinnostunut työstä ja kävinkin haastattelussa. Tilanne oli jotenkin itselleni uusi. Ensin kollegani ja esimieheni kyselivät normaaleja haastattelukysymyksiä ja kun tilanne oli ohi, minulle kerrottiin, että virallinen haastatteluaika tulisi myöhemmin.

Jännitin aivan valtavan paljon "virallista" työhaastattelua. Olin niin leipääntynyt nykyiseen työhöni, ja etenkin työmatkani pituuteen, että tartuin työhaastatteluun kuin viimeiseen oljenkorteen "pelastaa psyykeeni". Nykyinen esimieheni oli luvannut minulle jatkoja, mutta sainkin kuulla, että sijaistamani henkilö palaa töihin 4 kuukautta aiottua aikaisemmin. Olisin siis joka tapauksessa joutunut aloittamaan piakkoin uuden työpaikan metsästämisen.

Kuva 1. Karoliina itkee. Elämä potkii, yhyy...

Virallinen haastattelu oli kuin ristikuulustelu. Kolme haastattelijaa tenttasi ja pommitti mitä ihmeellisimmillä kysymyksillä, joista osaan en tiennyt miten edes vastata. Kun esitin tarkentavan kysymyksen, tajusin, etteivät hekään tiedä mitä olivat kysymässä. Lähdin haastattelusta itkua pidätellen, kun tajusin, etteivät he tiedä edes minkälaista tyyppiä ovat hakemassa. Koska olin jäänyt kakkossijalle niin monta kertaa vastaavanlaisissa haastatteluissa, olin varma, että toinen sai paikan eikä minun koulutuksellani tai työkokemuksellani olisi tässäkään mitään merkitystä. Silti menin tapaamaan mahdollista tulevaa kollegaani ja katsomaan toisen toimipisteen tilat. Joutuisin siis tarvittaessa tekemään työtä kahdessa eri kaupungissa, mutta sekään ei olisi ongelma, koska pääsisin junalla 300 metrin päähän työpaikastani, toinen toimipiste on kävelymatkan päässä kotoa. Jäin kaksin potentiaalisen kollegani kanssa, ja hän pyysi kertomaan mikä tilanne haastatteluiden suhteen on, kun kukaan ei kerro hänelle. Jäin edelleen miettimään, onkohan tämä sittenkään minun paikka. Kollega vaikutti tosin superkivalta tyypiltä, mutta koin erikoiseksi sen, ettei hän tiennyt muuta kuin, että haastatteluja oli tehty paljon, mutta vain kaksi oli nyt johtanut "viralliseen" haastatteluun. 

Mieli maassa palasin kotiin. Keräsin kaikki maailman angstit, miksi en haluakaan työtä, kunnes puhelin soi ja minulta kysyttiin, olisinko vielä kiinnostunut työstä, sillä tulin valituksi! Joo. Olen. Kiinnostunut. (Tässä kohtaa hypin kattoon onnesta.)

Kuva 2. Tässä mä pompin kattoon. Wuhuu!

Tästä seurasi jokin käsittämätön olotila, joka ei meinannut ottaa laantuakseen. Olin kuin katsoisin elämääni sivusta, päässä pyöri kaikenlaista ja kaikki tuntui sumuiselta. Lähdin itsekseni kauppaan ja nappasin kakun mukaani, jotta voisimme juhlistaa uutta työtäni. Autossa istuin kakku sylissä ja itkin. On ollut niin helvetin raskas kesä ja syksy takana ja tuntui kerrassaan oudolta, että minulle tapahtuu jotakin hyvää, jotakin, minkä olen ansainnut. Jokohan viimein kolmen vuoden kipuilu äidin kuolemasta seuranneeseen minääni olisi viimein saanut päälleen laastarin? Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu. En palaa entiseen enkä nykyiseen, vaan valitsen täysin uuden urapolun ja sitä ei ole puolestani valinnut kukaan muu. Hyppään täysin tuntemattomaan ja heitän heipat entisille ammateilleni ainakin toistaiseksi. Lisäksi pääsen eroon pätkätyöstä, ihmismassoista ja jatkuvista sosiaalisista tilanteista. On vain minä, työhuoneeni ja läppäri. Ehkä jatkossa jaksan tavata ystäviänikin, kun ei tarvitse olla äänessä kahdeksan tuntia päivässä ;) Palkka pysyy aika lailla ennallaan, kesälomat paloivat, mutta ihan sama. Poikani totesi uudesta työpaikastani "Äiti sä oot ihan paras." Niin olenkin, ainakin just nyt :) 

Kuva 3. Tässä on mun uus kollega. The Laptop. Tällä me tehdään ihmeitä.


Onko sinun uusi vuosi startannut yhtä loisteliaasti?



11 kommenttia:

  1. Mahtavaa onnea :) Tää tammikuu tuntuu olevan muillakin ihan huippu!

    VastaaPoista
  2. Onnittelut valinnasta ja onnea uuteen työhön!

    VastaaPoista
  3. Vau! Onnea hirveästi uuden työpaikan johdosta!

    Kieltämättä vähän erikoiselta vaikutti tuo haastattelu-säätö, mutta hyvä että selvisi kuitenkin loppujen lopuksi hyvin :)

    VastaaPoista
  4. Onneksi olkoon! Itsekin aloitin aika lailla vuosi sitten uudessa ja tosi mieluisassa työssä, muistan hyvin tunteen kun kuulin että sain paikan. Tsemppiä uuteen työhön :) T. Lukija

    VastaaPoista
  5. Onnea uudesta työpaikasta. Se voi muuttaa muutenkin elämää. Itselleni kävi, niin että koko asenteeni ja fiilikseni muuttui työpaikan vaihtamisen seurauksena. Tapasin samalla hetkellä nykyisen tyttöystäväni ja nyt meillä on lapsi. Lisäksi olen nyt päässyt paljon mielenkiintoisempiin hommiin uudessa firmassa kuin mihin alkujaan hain. Palkkaa ja vastuuta on tullut myös lisää.

    "Elämä antaa, elämä ottaa
    Se kantaa ja voi pudottaa
    Jos jotain haluut niin älä jää odottaan
    Koska hetken voi kadottaa"

    VastaaPoista
  6. Kiitokset kaikille onnitteluista!! Täällä hymy ulottuu vielä(kin) toisesta korvasta toiseen. Pian pääsen starttailemaan uusissa haasteissa, niistä lisää myöhemmin :)

    VastaaPoista