sunnuntai 30. elokuuta 2020

37-vuotias ja velaton

Avioero. Niinhän siinä sitten kävi, että meillä lähti lusikat jakoon. Miestäni en voi asiassa syyttää, vaikka toisenlaista lopputulosta olisin toki kaivannut. Riitelyä, huutoa, yhdessäoloa, seksiä, yhteen hiileen puhaltamista, itkua, mykkäkoulua, taas seksiä… Kaikkea on mahtunut kuluneen kuukauden sisään. Helpointa kai olisi erota, jos ei tuntisi toista kohtaan enää yhtään mitään, kuten ensimmäisessä avioerossani. Roikumme jossakin välimaastossa, jossa kumpikaan ei halua laskea irti, mutta silti rimpuilemme eroon toisistamme. Aika näyttänee, mikä on lopullinen tulos parisuhteessamme. Avioeroa olen joka tapauksessa hakenut. Senkin tein suutuspäissäni, kuten toinen suutuspäissään paineli ensimmäisenä tinderiin. Lohdullista oli kuitenkin kuulla, ettei tinderistä löydy kaltaistani… Itse kävin, jälleen suutuspäissäni, tunnin pönkittämässä itsetuntoani Tinderissä vain todetakseni, ettei se ole minun juttuni. En ole hakemassa uutta parisuhdetta, vaan haluaisin pitää vielä henkitoreissaan olevan avioliittoni kasassa. Järkyttävää on ollut huomata, miten treffipyyntöjä on sadellut entisiltä mieskollegoilta. Osa naimisissaolevilta, osa muuten vain epätoivoisilta.

Ositus. Paskinta tässä kaikessa on varmaan ollut ositus. Olemme saaneet kaikki asiat sulassa sovussa sovittua, mutta kun minä poistun kodistamme ison rahatukun kanssa, toinen jää jonkinasteiseen taloudelliseen ahdinkoon. Yhdessä hankittu ”status” katoaa tuhkana ilmaan. Niinpä olen tehnyt myönnytyksiä: mies saa pitää yhteisen tilin saldon ja kaikki yhdessä hankitut kodinkoneet ja huonekalut. Vien mennessäni vain yhteiseen kotiin tuomani huonekalut, pesukoneen ja mikron. Itku pääsi, kun toinen joutui takiani luopumaan rakkaasta autostaan. Välillä olenkin uinut tosi syvissä vesissä sen suhteen, olisiko sittenkin vielä pitänyt yrittää, mutta todennut miltei heti perään, että ei. Nyt on pakko lähteä oman itseni takia ja toivoa, että suhteemme kestää kaksi kotia.

Uusi koti. Kovin kauas en karkuun kuitenkaan lähde. Kuten aiemmin kerroinkin, hain kaupungilta vuoronumeroa asumisoikeusasuntoon. Kävin katsomassa tasan yhtä asoasuntoa rakastuakseni siihen. Valoisa, lattiasta kattoon remontoitu saunallinen kerrostalokolmio vei sydämeni saman tien. Koska asun pienellä paikkakunnalla, asohakijoita ei kovin paljoa ole, eikä ainakaan kerrostaloon. Moni jonottaa rivitaloasuntoon ja siksi minä sainkin haluamani asunnon tarjouskierroksella. Lapset saavat pitää entisen koulunsa, ystäväpiirin ja harrastukset muuton myötä eikä vanhaan kotiinkaan pitkä matka ole.

Aso-asunnosta jouduin maksamaan ensin varausmaksun 250€, joka vähennettiin luovutushinnasta 20.548€. Lisäksi säästöjäni söi takuuvuokra 1.444,25€. Nämä ovat kuitenkin summia, jotka saan takaisin poismuuttaessani. Vastike on 761,25€/kk, joka kattaa kaukolämmön, laajakaistan, parkkipaikan, veden ja taloyhtiön hoitokulut. Näiden päälle tulevat käyttösähkö ja kotivakuutus. Asumiskustannukset siis tippuvat roimasti verrattuna edelliseen, toki sillä erotuksella, että omakotitalossa maksoin omaani pois lainan muodossa. Kerrostaloasumisen etuja ovat, ettei tarvitse lumitöitä tehdä, tosin eipä niitä viime talvenakaan tarvinnut tehdä, ja parvekkeen myötä luovun myös pihan hoidosta. Halusin niin helpon elämän kuin mahdollista.

Asuntolaina. Muuton ja osituksen myötä jäin miettimään sitä, että me suomalaiset kyllä jaksamme ostaa omistusasuntoja ja -taloja ja maksaa niistä hurjia summia vuosikymmeniä. Miksi? Onko se ainoa tapa elää? Mietin meidänkin taloamme, joka on 10 vuotta vanha. Kuinka kauan olisimme siinä asuneet? Kuinka kauan se olisi säilyttänyt arvonsa? Missä kohtaa arvo olisi kääntynyt laskuun ja olisiko muuttotappiopaikkakunnalla ollut mahdollista saada enää edes omiaan pois? Ehkä talouden näkökulmasta toimin oikein ja siirryin rahojeni kanssa järkevämpään asumismuotoon. Ainakaan minulla ei tule tulevaisuudessa olemaan painetta siitä, saanko asuntoni myytyä. Asoasunnoissa on kolmen kuukauden irtisanomisaika ja tuon 3 kk on velvollinen maksamaan vastiketta. Sitten olet taas vapaa jatkamaan matkaasi. Ja hei, mä pääsin mun tavoitteeseen: Mä olen 37-vuotias, velaton ja omistan tukun rahaa!

Uusi työ. Aloitin elokuun alkupuolella uudessa (vanhassa) työpaikassani, uusissa tehtävissä. Luksusta oli päästä jo heti ensimmäisen viikon jälkeen takaisin etätöihin, vaikka alkuun parkaisin tuskasta. Olen ollut lasten ympäröimänä ihan liian monta kuukautta ja kyllästynyt pieruverkkareihini. Oli ihanaa päästä näkemään vanhoja työkavereita ja ylipäätään ihmisiä sekä pukeutua kuten ihmiset… Nyt taas vaellan kotona ne samat pieruverkkarit jalassa… Työni ei ole vaativaa, stressaavaa eikä aiheuta minussa oikeastaan minkäänlaisia intohimoja. Se on lähes aivotonta tietokoneen naputtelua, joka sopii tämänhetkiseen tilanteeseeni täydellisesti. Kyseessä ei ole eläkevirka, mutta aion nauttia virkatyöajasta, vapaista illoista, etätyön tarjoamista mahdollisuuksista koronankin jälkeen ja kiireettömyydestä. Olenkin jo miettinyt, miltä stressitön elämä tuntuu. Millaista on, kun ei koko ajan vituta? Pian se selviää, kunhan olen pakannut viimeisetkin muuttolaatikot. Kaksi päivää, ehkä kolme, jotta olen ehtinyt purkaa laatikot. Ehkä sitten mun elämä on jatkossa yhtä auringon paistetta?

Mitä mä niillä mun rahoilla sitten teen…? Niistä lisää myöhemmin.

 

 

 

1 kommentti:

  1. Kiitos avoimesta postauksesta. Tsemppiä muutokseen, muutos avaa aina uusia mahdollisuuksia :)

    VastaaPoista