5.000 eurolla mielenrauhaa?

Olen luonteeltani tarkkailija. Olen kirjoittanut paljon blogissanikin ympärilläni olevien ihmisten talousasioista ja osa asioista, etenkin lain näkökulmasta, on ihmetyttänyt. Kun vielä hävisin ”muka selvän” oikeustaisteluni entistä työnantajaani kohtaa, aloin kyseenalaistaa myös omaa avioehtoani. Onko laki sittenkään puolellani kotimme omistuksen suhteen?

Omistamme siis alle 10 vuotta vanhan omakotitalon, jonka mieheni rakensi exänsä kanssa. Lusikat menivät jakoon pian talon valmistumisen jälkeen ja mies asutti taloa yksin, kunnes tapasi minut. Itselläni oli yhteenmuuttaessa oma asunto myymättä enkä saanut pankista taloa varten lainaa ennen kuin asuntoni olisi myyty. Mies osti exältään talon puolikkaan, ja omistaa siis 100%:sti talon. Miehelläni on kaksi erillistä lainaa; vanha laina ja puolikkaan oston jälkeen uusi laina, jota minä ryhdyin maksamaan. Laadimme todistajien läsnäollessa paperin, jonka mukaan minä maksan asuntolainaa xxx ja saan erotessamme/ kuoleman tapauksessa sen verran takaisin kuin mitä olen lainaa maksanut. Naimisiin mennessämme liitimme avioehtoon saman tiedon.

Nyt olen alkanut miettiä kuitenkin talon puolikkaan ottamista omiin nimiini. Käytännössä meidän tarvitsee laatia kauppakirja, jonka myötä maksan varainsiirtoveroa 4% ja lainhuudatukseen liittyvät kustannukset. Tämä tekee reilut 5.000€, jos kauppahinta on sama kuin exällä. Lisäksi voisin neuvotella itselleni viimein oman asuntolainan, joka vastaa tulotasoani paremmin myös mahdollisen työttömyyden osalta. Nythän laina on mieheni nimissä, hänen tuloillaan ja marginaaleillaan myös todella kilpailukykyinen, siis edullinen. Oma lainani ei ehkä olisi yhtä hyvä, koska olen pätkätyöläinen.  Toisaalta voisin vain maksaa mieheni lainaa, ja olla samalla talon toinen omistaja. Haluaisin kuitenkin olla ”oma herrani” myös tässä asiassa. Lisäksi olen tehnyt taloon ja pihaan aika paljon talon arvoa nostavia tekoja omalla rahallani, joten näistä en mahdollisessa myyntitilanteessa, eron tai kuoleman myötä, hyötyisi euroakaan. 

Mieheni mielestä on hulluutta, että maksaisin uudelleen varainsiirtoveron, jonka hän on jo kertaalleen maksanut lunastaessaan toisen puolikkaan exältään. Ehkä, mutta kun mieheni harrastaa extremelajeja, ja on käynyt jo kahdesti käräjillä exäänsä vastaan lasten tapaamisoikeuden takia ja exänsä on tehnyt suunnilleen kaiken voitavansa ollakseen mahdollisimman hankala, mietin ihan omaa ja lasteni tulevaisuutta.  Noin 5.000 eurolla saisin mielenrauhan eikä kenelläkään olisi erotilanteessa tai kuoleman tapauksessa mitään naputtamista asiaan. Lesken oikeudella saisin jatkaa asumista talossa (tämä on kyllä kirjattu myös avioehtoon, mutta onko se pätevä?). Eipä sillä, että olettaisin, saati toivoisin mieheni kuolemaa, mutta asioita on pakko tarkastella järkellä. Itselleni tuo 5.000€ olisi pois asuntolainan lyhentämisestä, mutta toisi mielenrauhaa tulevaisuutta ajatellen.

Mitä tekisit tilanteessani?

Mitä sitä isona tekisikään...?

Olen monesti blogissani pohtinut omia työkuvioitani. Ensimmäiseen ammattiin, sairaanhoitajaksi, valmistuessani, työpaikkoja oli tarjolla pilvin pimein. Oli helppoa suunnitella tulevaisuutta ammattitaidon kehittymisen näkökulmasta, kun sai ihan valita minne meni töihin. Esikoisen syntymän jälkeen totesin, ettei kaksi vanhempaa voi tehdä 3-vuorotyötä ja opiskelin toisen ammatin. Sainkin hoitovapaan jälkeen päivätyön, jota tein 7 vuotta. Ehdin tuon 7 vuoden aikana leipääntyäkin työhöni, ja yt-neuvotteluiden jälkeinen irtisanominen olikin parasta (ja kipeintä) mitä minulle oli ammatillisesti tapahtunut.

Kun omalla alalla töitä ei enää ollut, piti lähteä kehittämään uutta. Sairaanhoitajaksi minua ei huoli kukaan, koska olen maisteri. Tästä sain viime keväänä jälleen ikävällä tavalla muistutuksen. Niinpä minä sinnikkäästi opiskelin avoimessa yliopistossa ja sain näiden opintojen turvin nykyisen, ja kaksi edellistä työpaikkaani.

Nykyisen työsuhteeni piti alunperin päättyä muutama viikko sitten, mutta sain vuoden jatkoa työsopimukseeni. Alussa työ oli todella mukavaa ja kirjoitin tänne blogiinkin eläväni ”kuherruskuukautta” aloitellessani uudessa työssäni. Esimies on edelleen mukava, kollegat, kolmea ihmisvihaajaa/ kitisijää lukuunottamatta, mukavia, palkka ihan kiva ja työaika paras, mutta itse työ ei haasta millään muotoa.

Rahalla vapaaksi-bloggarikirjoitti loistavan tekstin ”Burn out/ Bore out lähellä?” Itselläni ei ihan täysin sama tilanne ole, mutta jotta työ pysyisi mielekkäänä, tulisi sen antaa sopivasti haasteitakin. Yritän muistaa olla kiitollinen siitä, että minulla on työtä, koska sekään ei ole mikään itsestäänselvyys, mutta jatkuvasti postilaatikosta tipahtelevat koulutusesitteet kieltämättä ovat saaneet taas aivoni raksuttamaan. Eräs lapsuuden kaverini totesi, etten taida koskaan tulla ”valmiiksi”, koska janoan tietoa ja haluan kaiken aikaa oppia uutta. Jälleen kerran olen siis tarkkaillut mitä opiskelisin, jos opiskelisin. Se, mikä itseäni ehkä eniten kiinnostaa, on hyvin työllistävä ala, mutta. Tähän liittyy liian monta muttaa, kuten esimerkiksi se, ettei tämäkään työ loputtomiin haasta ja se sisältää jonkinasteista ”hoitotyötä”, josta pyrin kovasti eroon. Tutkijan työ olisi itselleni se ideaalein työ ja väitöskirjan tekoa olen suunnitellut enemmän tai vähemmän vuosien varrella, mutta todennäköisesti väitöskirja haittaisi vielä enemmän työnhakua kuin maisterin paperit. Eikä tutkijoillekaan työtä ole tarjolla.

Takaraivossani raksuttaa myös se karu tosiasia, ettei nykyistä työtänikään tule olemaan ikuisesti tarjolla. Eli vaikka vaihtaisin työnantajaa, ei uutta samankaltaista työtä, johon minulla olisi työkokemusta ja pätevyys, välttämättä enää ole olemassakaan. Vaihtamalla työ ei siis sisällöltään tule haastamaan yhtään sen enempää kuin nytkään.

Kateellisena katson, kun entiset hoitajakollegat porskuttavat tyytyväisinä työssään vuodesta toiseen ilman kaipuuta muuhun. Mistä itse saisin samanlaisen fiiliksen? Onko muita kaltaisiani pähkäilijöitä vai olenko vain onnistunut luomaan itse itselleni ansan, josta en löydä ulospääsyä?