sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Salkun siivousta

Kesäloma. Aikaa itselle, omille ajatuksille, omille harrastuksille ja levolle. Kesäloma näkyy myös aktiivisempana bloggaamisena, toivottavasti. Olen kaivannut aivan muuta kirjoittamista yritysbloggaamisen sijaan, mutta olen huomannut sijoittamisen käyneen aika ajoin tylsäksi. En tiedä onko sijoittaminen käynyt tylsäksi myös monen muun bloggaajan kohdalla, sillä siivosin blogiluettelostani parisen kymmentä blogia pois, joita ei ole enää päivitetty pariin vuoteen. Sääli! Nyt kun olisi aikaa ollut lukea muiden kirjoituksia pitkästä aikaa, moni lempparini on lopettanut. Moni näyttää tulleen esiin myös omilla kasvoillaan ja perustaneen pienimuotoista yritystoimintaa sijoituksen ympärille. Itse kuitenkin tykkään enemmän näistä "päiväkirjamaisesti" kirjoitetuista blogeista, sori.

Itselläni tuo sijoitussalkku ei ole missään vaiheessa ollut päätä huimaavan suuri. Itselleni tuon potin kerääminen on ollut kuitenkin ison uurastuksen takana ja väliin mahtuu paljon vuosia, jolloin mitään suurta salkussani ei ole tapahtunut. Se sitä sijoitusmotivaatiotani kai syökin? Kun aikoinaan aloitin indeksirahastoista varovaisen sijoittamisen, siirryin osakkeisiin, koska se oli jännempää. Tai ainakin siihen saakka, kun oli rahaa, millä ostaa osakkeita. Keväällä korona söi minunkin pientä salkkuani ja tiesin, että nyt pitäisi ehdottomasti ostaa lisää täytettä salkkuuni. Kun omat lemppariosakkeeni droppasivat, sormeni syyhysi ostonappulan päällä, mutta en painanut. Olen tarvinnut puskuria uuteen (käytettyyn) autoon jo tovin ja kun ei ollut mitään käsitystä, missä vaiheessa olisin voinut poimia voitot koronasta, jätin ostamatta. Nykyinen autoni sanoo jossakin kohtaa sopimuksensa irti ja minähän en autoa velkarahalla osta. Kyllä, minullakin on välillä armottomia periaatteita...

Nopeastihan nuo kurssit koronan jäljiltä kuitenkin korjaantuivat ja salkkunikin alkoi mukavasti näyttämään plussavoittoiselta, pl. Nordea. Kun lähes kaikki osakkeeni olivat, Nordeaa lukuunottamatta, hyvin plussalla, päätin, että on aika myydä. Miksi? 

Ensinnäkin kukaan ei olisi ikinä voinut uskoa, millaista tuhoa ja jälkeä korona saa aikaan. Pieni filosofi, sekä syy-seuraus-tarkkaavainen ex-sairaanhoitaja minussa, ei usko, että tämä on vielä ohi. On hienoa, että tarttuvuusluku on lähempänä nollaa kuin yhtä, mutta kun rajoituksia puretaan (onneksi!) lisää, ihmiset tulevat unohtamaan koko koronan ja normaali elämä jatkuu, ja normaalille elämälle minäkin ensisijaisesti peukutan. Silti, uskon vahvasti, että toinen aalto pyyhkäisee ja se tulee pyyhkäisemään rajummin. Syksy, vesisateet, kylmyys, koulujen alkamiset, siirtyminen omille työpaikoille... monellahan se perusflunssakin iskee kesän jälkeen, ja kun mietitte kuinka monta henkilöä on sairastanut (virallisesti) koronan, niin lukuhan on Suomen kohdalla naurettavan pieni (yli 7.000 henkilöä). Toivon todella, että olen väärässä. Mutta olen mielummin varautunut pörssivoitolla, jotta mahdollisen seuraavan aallon pyyhkäistessä, minulla on käsivaroja ostaa auton lisäksi edullisia osakkeita.

Toisekseen vaikka saan tuntuvasti parempaa palkkaa seuraavassa työpaikassani, kulurakenteeni tulee jälleen muuttumaan. Työmatkat omalla autolla ovat 2h/päivä. Siihen päälle tulevat vielä vuosittain kallistuvat lasteni harrastukset. Vaikka olen naimisissa, minulla on silti yksinhuoltajan talous ja vain ja ainoastaan koronakevään ansiosta, minun on ollut mahdollista tulla toimeen pelkästään omalla palkallani, ilman lapsilisiä tai elatusmaksuja, ja saada säästöön liki 4.000€. 

Kun tarkastelee kuukausikatsauksiani, suurin kuukausittainen menoerä on asuntolainani. Minulla on ollut bloggaamisen aloittamisesta alkaen tavoitteena olla 40 täytettyäni velaton, jotta voin alkaa miettimään työviikon lyhentämistä. Olen tuosta tavoitteesta tosi paljon jäljessä, koska en ole pystynyt tekemään ylimääräisiä lyhennyksiä siinä ajassa kuin olisin halunnut. 

Nyt kysyt, miksi ihmeessä tehdä ylimääräisiä lyhennyksiä asuntolainaan, kun korot ovat mitättömät. No, siinä kohtaa, kun ne korot nousevat, minulla ei ole enää yhtään ylimääräistä, jolla katan kuluni. Seuraavaksi kysyt, miksi en yksinkertaisesti pienennä lyhennyksen summaa. Tämä lienee samanlainen periaatekysymys kuin se, etten osta autoa lainarahalla. Niin kauan kuin on velkaa, on myös velvollisuuksia ja se tarkoittaa sitä, etten voi leppoistaa elämääni millään tapaa. Ja jos ehdotat, että lasteni pitää luopua harrastuksistaan, suljen korvani. 

Tällä hetkellä puolet sijoituksistani on siis myyty ja minulla on käteisenä liki 20.000 euroa.  Päivitän salkkuni sisällön puolivuosikatsaukseen. Toivon, että autoni kestää vielä vuoden, pari. Onhan se ihan helvetin ruma eikä ole ikinä tuntunut omalta, mutta kun sen arvo on naurettavan pieni ja menopeliin tarvitsee ainoastaan vaihtaa kuluneita osia, niin pyrin pitämään sitä loppuun saakka. Mieheni pelasti kevään autokuumeelta jo luovuttamalla oman autonsa käyttööni pahimman ostohimon ajaksi. 

Jännityksellä jään myös seuraamaan, millaiseksi syksy muodostuu. Jos olen väärässä, ja toivottavasti olen, toisen korona-aallon suhteen eikä pörssin alelaarista tule ostettavaa, lyhennän asuntolainaani tuntuvasti päästäkseni lähemmäs varsinaista tavoitettani: olla velaton.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?


”Missä näet itsesi viiden vuoden päästä” lienee työhaastattelujen klassikkokysymyksiä. Itsekin olin uuteen työsuhteeseeni johtaneessa haastattelussa varautunut tähän. Totesin rehellisesti, etten enää elä viiden vuoden sykleissä. Olen aiemmin ollut hyvinkin urasuuntautunut ja miettinyt asioita eteenpäin, mutta nyt olen viime vuosina luopunut siitä. Äitini kuoleman jälkeen minä muutuin, kun henkilö, jolle olin olemassa ainoastaan suorituksina, ei ollutkaan enää vaatimassa minulta mitään. Minusta tuli ujo, vaikka koko sen astisen elämäni olin ollut sosiaalinen. En viihtynyt enää luokan edessä opettajana, vaan halusin pois. Löysinkin paikkani tietokoneruudun takaa ja olen ollut päätökseeni enemmän kuin tyytyväinen. Teen työtä edelleen koulutusten parissa, mutta sen sijaan, että olisin kiivennyt yhä ylemmäs, otinkin askeleen sivulle ja teen työtä hallintopuolella asiantuntijatehtävissä.

Laskin, että minulla on 17 erilaista täydennyskoulutusta cv:ssäni kolmen korkeakoulututkintoni lisäksi. Nämä 17 täydennyskoulutusta ovat osa avoimen yliopiston kautta suoritettuja perusopintoja, avoimen ammattikorkeakoulun opintoja sekä päivän, parin täydennyskoulutuksia, joita työnantajat ovat tarjonneet. Osaa opinnoista on tarvittu maisteritutkintoni päälle, jotta olen voinut ottaa vastaan erilaisia töitä pätevänä, osan olen opiskellut ihan omasta uteliaisuudestani ja osan ihan vain siksi, että tulisin paremmaksi työntekijäksi. Olen aina ollut ”ikuinen opiskelija” luonteeltani ja kun tajusin pääseväni aikaistetulle kesälomalle, säntäsinkin ensimmäiseksi katsomaan, mitä opiskelisin ennen kuin aloitan työt. Järki huusi onneksi, että lopeta jo. Minulla on jo kaikki se tietotaito olemassa, jota tarvitsen uudessa työssäni. Nyt voi lopettaa suorittamisen, minun ei tarvitse enää todistaa kenellekään yhtään mitään.

Kun siis kerroin työhaastattelussa, etten enää elä 5 vuoden sykleissä, sanoin hakevani kicksini vapaa-ajallani. Minulle tärkeintä on se, että töihin on mukava mennä, työtehtävät ovat mieluisia ja työpaikalla viihtyy. Voin sitten opiskella, vaikkapa sitä pieleen mennyttä graafista suunnittelua vapaa-ajallani, eikä se tarkoita, että minusta tulee graafinen suunnittelija. Opiskelin tätäkin ihan vain omaksi ilokseni.

Talvella istuin kahvilla erään miespuoleisen pikku poliitikon ja naispuoleisen työkaverini kanssa. Mies kysyi koulutustaustastani ja kerroin hänelle mitä kaikkea olen opiskellut. Mies totesi, että mikähän siinä on, että naiset ovat aina niin innokkaita opiskelemaan? Kollegani sanoi, että me joudumme todistamaan paperein, että osaamme, kun taas miehet voivat puhumalla osoittaa osaamisensa. Mitä mieltä Sinä olet tästä väittämästä? Jäin itsekin sitä pohtimaan… Ammattikouluissa osaamisen voi näyttää näytöissä monella eri tapaa eikä opiskelijan ole välttämätöntä tehdä edes harjoitteluja näyttöä antaakseen. Miksi työelämässä, etenkin koulumaailmassa, kuitenkin edelleen tuijotetaan sitä cv:tä? Kun minulle sanottiin kehityskeskustelussa, ettei minulla ole markkinoinnin tutkintoa, opiskelin 15 opintopistettä markkinointia, vaikka olin itseopiskelleena markkinoijana kykyni jo osoittanut. Kyllä minulla nyt on jonkinlaista dokumenttia aiheesta osoittaa, vaikka se tutkinto edelleen puuttuu.

Mietin myös sitä, että mitä enemmän ikää tulee, sitä varmemmaksi itsestään tulee. En minä enää tarvitse joka asiasta jotakin paperia osoittaakseni kykyäni suoriutua työtehtävistä. Olisikohan nyt niin, että Karoliina ei hetkeen opiskelisikaan mitään…?

Toisekseen mietin sitä, että työelämä muuttuu niin paljon, että tietääkö kukaan varmaksi, missä on työelämän puolesta 5 vuoden päästä? Onko kysymys enää oikeastaan edes relevantti? Oma tavoitteeni on edelleen, kuten blogia aloittaessani, olla velaton ennen kuin täytän 40 ja saada sellainen omaisuus aikaiseksi vuosien saatossa, ettei minun tarvitse tehdä 5-päiväisiä työviikkoja. Sen aika koittanee, kun lapset jättävät pesän alle 10 vuoden päästä.

Elätkö Sinä viiden vuoden sykleissä?



sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Työhaastattelu ja sitä seurannut irtisanoutuminen


Olen viime syksystä lähtien etsiskellyt työtä, joka olisi samanlaista kuin nykyinen työ. On ollut ihanaa löytää se ”oma juttunsa”, mistä tykkää tosi paljon, mutta oikeanlainen esimies on uupunut. Vastaavaa työtä ei juurikaan ole ollut syksyn jälkeen tarjolla muualla kuin yliopistokaupungeissa ja muutto tässä elämäntilanteessa on jo todettu mahdottomaksi. Niinpä olen pitkään odottanut oikean paikan ilmaantumista.

Ensimmäisen sopivan paikan tultua hakuun lähipitäjään, totesin työhakemuksen kirjoittamisen ensimmäistä kertaa elämässäni helpoksi. Totesin itsekin olevani lähes täydellinen kandidaatti osaamiseni suhteen. Lisäksi kyseessä oli entinen työpaikkani, mutta eri työtehtävissä ja yksikössä. Ei ollut siis kovin vaikeaa saada entistä esimiestä suosittelijaksi, kahden muun entisen esimieheni lisäksi.

Haastattelu meni parin kysymyksen osalta täydellisesti penkin alle. En tiedä mitä tapahtui, mutta en vain saanut kerrottua asioita, kuten olin harjoitellut mielessäni etukäteen ja asiat vain unohtuivat. Nykyinen kollegani lohdutti ja sanoi, ettei mikään haastattelu kaadu pelkästään kysymyksiin, vaan kokonaisuus ratkaisee ja väitti kiven kovaan, että tulen valituksi, koska olen entinen työntekijä, minut tunnetaan jo entuudestaan ja minulla on useamman vuoden työkokemus vaadituista tehtävistä. En uskonut. Olin niin romuna, että melkein purskahdin itkuun, kun soitto tuli ja sain kuulla tulleeni valituksi. Olin kuulemma yksimielisesti paras viidestä… Okei, ehkä se kokonaisuus ratkaisee sittenkin?

Kahdelle kollegalleni paljastin saman tien, että siirryn toisiin tehtäviin ja molemmat olivat enemmän kuin onnellisia puolestani. Esimiehelle kertomisen säästin seuraavan päivän palaveriin ja mitä siitä seurasikaan… Olen varas, joka on kouluttautunut työnantajan kustannuksella ja joka vie nyt kaiken tämän tiedon mukanaan. Jätän työnantajani pulaan kaikkein pahimpaan aikaan. Ketään ei ehditä palkkaamaan tilalleni ennen kuin jään kesälomalle ja se on katastrofi, koska en ehdi perehdyttämään seuraajaani. Jostakin syystä olin hämmästynyt tätä tunteiden purkausta. Olin ajatellut, että hänelle olisi helpotus, että tiemme erkanevat. En saanut onnitteluja uudesta paikasta eikä häntä kiinnostanut tietää minne siirryn. Lopun ajan palaverista hän pohti, millaisen työntekijän palkkaa tilalleni. Onnea ja menestystä seuraajalleni.

Esimiehelläni oli vuosi aikaa opetella uudet järjestelmät ja uusien nettisivujen päivittäminen, mutta kun ei ole kiinnostanut. Koulutuksiin hän saapui 40 minuuttia myöhässä, lähti kesken kaiken puhelimeen ja kiukutteli, kun ei tykkää mistään. Nyt kun minä ja kollegani olemme opetelleet kaikkien uusien järjestelmien käytön, minä, varas, vien tiedot mennessäni? Käsittääkseni jokainen työnantaja myös ottaa riskin kouluttaessaan työntekijöitään. Mikäli työnantaja on fiksu, se myös tekee kaikkensa pitääkseen työntekijät itsellään. Meilläkin oli laadittuna lomake, jossa luki: ”mikäli työntekijä opiskelee täydennyskoulutusta ja tarvitsee sitä varten palkallista vapaata, työnantaja voi myöntää sitä max 5 päivää, mutta tällöin työntekijä sitoutuu työnantajaan kahden vuoden ajaksi tai maksaa ko. päivät takaisin”. Se, että työnantaja itse tarjoaa kouluttautumismahdollisuuksia ei liity tuohon sopimukseen millään muotoa eikä minua voida sitoa työhöni 2 vuodeksi.

Koska en ole ilkeä luonteeltani enkä todellakaan halua jättää kollegoitani pulaan, tein seuraavan päivän palaveriin kuvakaappauksin ohjeistukset markkinoinnista sekä näistä uusista järjestelmistä. Loin Teamsiin, seuraajaani ajatellen, perehdytyskansiot, joista löytyy kaikki oleellinen. Minulla ei tällaisia ollut koskaan, vaan jouduin opettelemaan asian kerrallaan ja useimmiten kantapään kautta. En tiedä oliko eleeni sitten mieluinen vai oliko esimieheni jo ymmärtänyt, että pääsee minusta eroon, mutta palaveri sujui hyvässä hengessä ja hetken jopa erehdyin ajattelemaan, teinkö sittenkään oikean päätöksen. Kollegani, joka ilmoitti, ettei ole enää määräaikaisen työsuhteensa päättymisen jälkeen käytettävissä, sanoi haluavansa antaa slitsarit minulle. Tuo ei ole kuulemma terveen ihmisen työpaikka ja oli kateellinen, että pääsen jo nyt pois. Kollegani myös  kertoi, että palkastani oli aikoinaan väännetty kovaa. Kun esimieheni oli tehnyt samaa työtä kuin minä, hänen palkkansa oli ollut 200€/kk pienempi. Lisäksi en saanut toista kokemuslisääni, koska esimiehellänikään ei sitä ollut. Minulta ei hyväksytty yliopistotutkintoon pakollisena kuuluvia amk-opintoja ja siihen liittynyttä työkokemusta. En olisi voinut tehdä opettajan töitä virassa ilman työkokemustani. Mutta koska aikaisempi tutkintoni ei millään muotoa esimieheni mukaan liity nykyiseen työhöni (ja liittyy muuten monin tavoin!), en saanut toista kokemuslisää eikä sitä pyynnöstäni suostuttu tarkistamaan.

Muistiini palasivat myös muut kateuden hetket, jolloin jokaisesta uudesta tapaamisestani ja verkostostani oltiin kateellisia, puhumattakaan siitä, että nyt 60 vuotta täyttävä esimieheni osti velkarahalla itselleen Toyotan ja naama nurinpäin katsoi, kun parkkeerasin hänen viereensä mieheni huomattavasti arvokkaamman auton. Tai, miten ihmeteltiin, miten minun rahani riittävät lasteni kanssa reissaamiseen tai miten minulla on niin paljon aikaa tehdä asioita lasteni kanssa ja itsekin harrastaa. Kun minulla on muutakin elämää kuin työ. Siksi.

Koska lomapäiviä oli kertynyt niin mojova määrä, pääsin kesälomalle kolme päivää irtisanomisuutiseni jälkeen. Minua ei muistettu millään tapaa, mitä nyt itse kävin kahden kollegani kanssa lounaalla, mutta esimies sivuutti kaiken. Minua asia ei haittaa, hän on toinen esimies elämässäni, joka voi puolestani kadota vaikka koko planeetalta, jos sikseen haluaa. En aio polttaa siltoja takanani, mutta hänestä en halua jatkossa kuulla eikä hän ole enää somessa ystäväni, kun kesälomani päättyy.

Jotakin tämä 1,5-vuotinen työsuhde kuitenkin opetti. Löysin viimein työn, josta nautin ja joka tuo haasteita. Totesin myös, että pienissä organisaatioissa on aina se riski, että jos henkilökemiat eivät kohtaa, työstä tulee todella raskasta. Suuremmassa organisaatiossa ei tarvitse tulla niin läheiseksi muiden kanssa, vaan voit liikkua sujuvasti osastojen kesken ja tutustua myös lähitiimin ulkopuolisiin henkilöihin. Koronan myötä ajatukseni ovat myös muuttuneet siten, että jatkossa aion karsia kaikki ne vapaa-aikaani syövät elementit pois, jotka eivät tuota minulle iloa. Olen löytänyt liikunnan uudelleen aivan uusien lajien kautta ja aion pysyä syksyllä, töiden alkaessa, myös yhtä aktiivisena. Mutta juuri nyt aion nauttia pitkästä ja ansaitusta kesälomasta!

Ihanaa kesää kaikille!

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Miksi en voi suositella Helsinki Design Schoolia kenellekään


Päätin jokin aika sitten sijoittaa itseeni ja lähteä opiskelemaan luovaa alaa, ihan vain itseäni varten. Olin pitkään haaveillut ihan perus kansalaisopiston kursseista, joissa voisi piirtää tai maalata tai tehdä jotakin käsillä, mutta sitoutuminen viikoittain tiettyyn iltaan ei oikein ole onnistunut lasten harrastusten takia. Olen neulontafriikki ja kärsin usein neuloosista, mutta tämä ei itselleni enää riittänyt. Kun vaatekaappi pursuaa itsetehtyjä luomuksia, joita ei kaikkia edes ehdi käyttämään, ajattelin että nyt on se minun hetkeni tehdä juuri sitä mitä minä haluan! Lapsetkin olivat jo niin isoja, että pärjäävät kyllä kerran kuukaudessa tarvittaessa yhden lauantai-päivän keskenään. Lähiopetusta oli pääsääntöisesti kaksi päivää kuukaudessa, jolloin perjantaisin lapset olisivat joka tapauksessa koulussa.

Pitkään ja hartaasti tutkin, millaisia kokemuksia ihmisillä oli Helsinki Design Schoolista, ja tutkimusteni perusteella kirjoitin hakemukseni graafisen suunnittelun opintoihin, ja pääsin sisälle. Jo ensimmäinen opiskelupäivä sai kuitenkin suupieleni loksahtamaan auki. Pieneen akvaariotyyppiseen luokkaan sulloutui 36 opiskelijaa, mikäli oikein laskin pöytien lukumäärän vs. tyhjät paikat. 36!!!? Missä on, anteeksi vain, näin isot ryhmät? Kahdessa muussa akvaarioluokassa näemmä.

Koulussa oli kolme vessaa sadan opiskelijan käytössä sekä kaksi kahviautomaattia. Miettikää, millaiset jonot olivat vessaan, etenkin kun 34 opiskelijoista oli naisia. Vaikka ryhmien taukoja oli porrastettu, 34 naista jonottaa silti vessaan tauon aikana aika pitkän aikaa. Mietin, miten voidaan olla näin ahneita, kun omat työvälineet eivät mahtuneet edes pöydälle. Saimme koululta kansion, jota ei voinut edes pitää auki pöydällä, koska kaveri vieressä ei mahtunut sen jälkeen tekemään mitään. Luokassa liikkuminen oli sitä, että kompuroit toisten kasseihin ja tietokoneiden johtoihin ja kaikki tauot menivät vessa- tai kahviautomaattijonossa. Kun oli lounastauko ja jos hait ruuan paikan päälle syötäväksi, ruokailutilaa hädin tuskin riitti. Silti ajattelin positiivisesti, sillä oppitunnit olivat mielenkiintoisia ja hyviä. Kunnes eivät sitten enää olleetkaan.

Alkuhuuma haihtui jossakin vaiheessa. Oppitunnit alkoivat aina koulunjohtajan aloituksella ja koska ryhmiä oli useita aina samanaikaisesti, jouduimme aina odottamaan omaa vuoroamme, mikä viivästytti tuntien alkamisaikaa. Säännöt koulussa olivat käsittämättömät. Jos olit pois, sait edelliskerran materiaalit vasta seuraavalla kerralla kk:n päästä, ellet tehnyt ylimääräistä reissua Helsinkiin ja hakenut niitä niinä tiettyinä päivinä ja tiettyinä kellonaikoina, jolloin koulu oli auki. Monet meistä eivät asuneet pk-seudulla, joten oli ihan sula mahdottomuus hakea tehtäviä Helsingistä sen takia, että satuit olemaan vaikkapa sairaana edelliskerran. Mitään ei voitu lähettää s-postitse poissaolleelle opiskelijalle. Tämä taas tarkoitti sitä, että jos olit pois, et saanut seuraavan kerran tehtäviä, ja koska tehtävät tulee aina palauttaa seuraavalle kerralle, et saanut luonnollisesti aikaa tehtävien tekoon eikä niitä arvosteltu opettajan toimesta. Tehtävät pystyi palauttamaan kuukauden myöhässä, mutta arviointia et tosiaan niistä enää saanut. Poissaolokertoja sai olla kolme tai sitten et saanut enää todistusta. Niinpä me sitten valokuvattiin tehtäviä kavereille, jotta he pystyivät palauttamaan tehtävät ajoissa.

Toinen mikä ihmetytti, oli se, että materiaalit olivat aina mustavalkoisia, vaikka niissä olisi taululle heijastettaessa värejä ja kuvista olisi pitänyt löytää värieroja tmv. Ainoa väriprintti, jonka saimme, oli, kun HDS etsi työntekijöitä tyhjentämään roskiksia ja täyttämään vessapaperihyllyjä koulutuspäivien aikana. Tämä oli kuulemma arvostettu assistentin työ, jota muut työnantajat arvostavat. Yeah right. Vielä tylympää oli, kun ajatteli, että siellä oli HDS:stä valmistuneita työntekijöitä, jotka eivät olleet työllistyneet käytyään tämän "mahtavan koulun, jota kaikkialla arvostetaan".

Kun on itse aikaisemmalta koulutukseltaan opettaja, sitä myös arvostaisi, että näinkin kalliissa koulussa olisi oikeita opettajia. Se, että TaiKista oli napattu valmistuneita ja maassamme arvostusta saaneita henkilöitä, opettajiksi, ei valitettavasti tee heistä opettajia. Alkuvaiheessa oli toki mukavaa kuunnella uratarinoita, mutta kun vaikkapa ohjelmistoja olisi meille pitänyt opettaa, opetus oli, yhtä opettajaa lukuunottamatta, ala-arvoista. Kaikki opiskelu jäi omalle vastuulle ja kotiin. Opettajat vaihtuivat myös tiuhaan eikä opettajilla tuntunut aina olevan selvää, mitä meille oli jo siihen mennessä opetettu.

Saimme jokaisen oppitunnin jälkeen kotitehtävät, jotka piti tulostaa itse seuraavalle opetuskerralle. Kenen kotoa löytyy laadukas printteri? Tai kenen kotona on enää ylipäätään tulostinta? Mitään ei saanut palauttaa sähköisesti, vaan kaikki piti tulostaa. Vuoron perään juoksimme kirjastoihin tai tulostimme salaa töissä. Joku opettaja antoi vielä paineita, että paperinlaatu vaikuttaa myös työstämme saatavaan kokemukseen. Voi vee… sitten metsästettiin erikoispapereita, jotta huono paperinlaatu ei vaikuttaisi arvosteluun itse työstä.

Ohjelmistoja emme saaneet heti alussa käyttöön, joten graafisten tehtävien teko tuotti lievästi tuskaa kaltaiselleni näpertelijälle. Paintin avulla sain väännettyä ehkä maailman noloimmat ensimmäiset tehtäväni. Tässä kohtaa mietin jo, että miten meiltä voidaan jo ensimmäisen koulupäivän päätteeksi vaatia kotitehtäväksi graafista työtä? Se täytyy kuitenkin todeta, että arviointi tehtävistä oli useimmilta opettajilta hyvää ja rakentavaa. Näiden pohjalta oli helppoa työstää tehtävä paremmaksi omaa portfoliota varten.

Joskus opettaja itse oli myöhässä. Niin kuin neljä tuntia. Tätä meille ei kerrottu, vaan tilannetta paikattiin epätoivoisella yrityksellä, jossa koulunjohtaja kertoi, mitä hän työssään vaatii asiakasnäkökulmasta graafiselta suunnittelijalta. Sitten luokkaan pelmahti joku sijainen, jonka kanssa teimme Illustratorilla kaksi tuntia kelloa, siis kellon kuvaa… Mietimme tauolla porukalla, että uskottavuutta kyllä lisäisi rehellisyys siitä, että olisi kerrottu suoraan, miksi opettaja ei pääse ajoissa paikalle. Kaikki olisimme ymmärtäneet, jos olisi ihan vain todettu, että ”opettajalle tuli este, mutta olemme hankkineet tänne sijaisen…”, mutta ei. Epätoivoinen paikkaus sai ärtymyksen kuohahtamaan vielä enemmän koulua kohtaan. Ei me sentään niin avuttomia olla, että me tehtäisiin kellonkuvaa kaksi tuntia.

Lisäksi olimme alkuun kuvitelleet, että ryhmiä olisi kaksi ja että ryhmät olisivat jollakin tapaa homogeenisiä. Tällä tarkoitan sitä, että toisessa ryhmässä olisivat olleet kaltaiseni aloittelijat ja toisessa edistyneemmät. Voitte kuvitella, miten paljon edistyneempiä ketutti olla tunneilla, joissa harjoiteltiin Adoben ohjelmiston alkeita. Toisekseen mietin, että olisin varmasti voinut opiskella nämä Adoben ohjelmistot jollakin huomattavasti edullisemmalla kurssilla. Nyt maksoin lähes 3.500 euroa koulutuksesta + junamatkat kahdesti kuukaudessa + ruuat koulupäivinä + otin palkattomia vapaita töistä. Varmasti laadukkaampia ja edullisempia kursseja olisi ollut puhtaasti Adoben kursseista tarjolla! Tätäkään ei missään vaiheessa koululta kerrottu, että harvassa olevat koulupäivät ovatkin Adoben ohjelmistoihin tutustumista.

Opintojen alkuvaiheessa meille kerrottiin, miten meidät kuljetetaan bussilla tutustumaan painoon. No, ei viety. Sen sijaan meidät vietiin bussilla hifistelemään erilaisia painomateriaaleja. Tämäkin olisi voitu tehdä ihan siellä koulussa ja itseasiassa se oli jo kertaalleen tehty. Myös ko. päivän opettaja totesi, että ei hän oikein tiedä, miksi me tänne tulimme…

Kirsikkana kakun päällä oli korona. Etäopetusta ei voitu järjestää, ei kirveelläkään. Opintoihin tuli monen kuukauden tauko ja valmistumispäivää siirrettiin yksimielisesti koululta kaksi viikkoa eteenpäin ja kuviteltiin, että opiskelijat fiksaavat töistä 5 poissaolopäivää tuosta vain, jotta voisivat tulla opiskelemaan. Onneksi viimeisiä poissaoloja ei kuitenkaan enää laskettu, vaikka et osallistuisi loppukoulutukseen.

Tiukkoja ohjeistuksia tuli s-postitse ja perässä teksti, että ethän ota yhteyttä, ellei asiasi ole äärimmäisen tärkeä. Tämä, jos mikä on asiakaspalvelua parhaimmillaan. Edes ryhmän vetoomus etäpäivien mahdollistamiseksi ei saanut koululta minkäänlaista vastausta, kuten eivät opiskelijoiden lähettämät s-postitkaan. Ilmeisesti asiamme eivät olleet riittävän tärkeitä. Lopulta ilmoitettiin, että edelliset tehtävät tulee palauttaa x päivään mennessä (tyyliin alle viikossa) ja jos palautat tehtävät väärässä muodossa tai unohdat vaikkapa nimesi tai ryhmäsi tmv. niin tehtävää ei hyväksytä. Myöskään et saanut palautuksistasi kuittausta, joten arpapelillä vedetään loppumetrit, saatko todistusta vai et.

Sen verran koulu tuli vastaan, että kaksi koulupäivää videoidaan, mutta niitä ei voi katsoa livenä ja ne pitää kuitenkin katsoa saman päivän aikana klo 21 mennessä.

Entäpä se todistus? Mitä sillä tekee? Tuliko minusta nyt graafinen suunnittelija? Ei tullut. Todistus olisi kuulemma arvostettu työnantajilla, kunnes jossakin kohtaa kuulimme, että on aivan sama, mistä olemme valmistuneet, sillä ainoastaan työmme ratkaisee. Jälkimmäinen lienee totta, mutta tästä koulutuksesta en valitettavasti hyötynyt millään muulla muotoa kuin, että opettelin itse kotona youtube-tutoriaalien avulla tekemään erilaisia juttuja. Ehkä se oli sitten se, mitä lähdin hakemaan…?

Itseensä kannattaa aina sijoittaa, mutta jos mietit, hakisitko Helsinki Design Schooliin opiskelijaksi, sanoisin, että mene mieluummin kansalaisopistoon. Opit samat asiat paremmin ja edullisemmin, olitpa sitten menossa graafiseksi suunnittelijaksi, muotisuunnittelijaksi, visualistiksi tmv. Myös ammatillisissa oppilaitoksissa on vastaavia koulutuksia. Näin jälkikäteen ajateltuna, minäkin olisin voinut sijoittaa tuon 3.500€ vaikkapa osakkeisiin…

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Toukokuun kuukausikatsaus


Toukokuukin sujui aika maltillisesti kulutuksen suhteen. Laskutililtä on käytetty rahaa pituutta venähtäneen esikoisen (kesä)vaatteisiin, mutta muuten kaavio on mukavan plussavoittoinen. Koronan tiputtamat osakkeet alkavat hiljalleen nostaa päätään, vaikka matkaa toki vielä +/-=0- tilanteeseen on. 

Jostakin syystä joka toinen kk tuo puhelinlasku jättää tulematta ja sitten tuleekin kaksi puhelinlaskua kk:n sisään, joten tästä syystä taas 0€ sille. Kävin myös aika hitsin kalliissa kampaamossa hiusten leikkuussa ja värjäyksessä. Kun tukkaani värjättiin kolmen tunnin ajan, muistin, miksi en ikinä käy kampaajalla hiusten värjäyksessä: koska se kestää ja kestää! Silti, uusi look on aika törkeän hieno. Tällä kuontalolla kelpaa mennä itsevarmana muutaman päivän päästä työhaastatteluun ;)

VARAT €
30.4.2020
31.5.2020
Muutos
Osakkeet
15.966,55
17.004,30
+ 1.037,75
Indeksirahastot
1.366,00
1.472,00
+ 106,00
Hätävara-tili
6.641,50
7.341,90
+ 700,40
Laskutili
344,70
122,24
- 222,46
Yhteensä
24.318,75
25.940,44
+ 1.621,69
VELAT €


Asuntolaina
- 56.530,61
- 55.999,23
+ 531,38

Tulot toukokuu: 2.810,06€. Tulot koostuvat palkasta, lapsilisistä ja elatusmaksusta.
Osingot 107,13€.

SÄÄNNÖLLISET MENOT:

YLIMÄÄRÄISET MENOT:
Asuntolaina
568,23€
Netflix 11,99€
Taloon liittyvät kulut
400€
Bensa 32,39€
Puhelin (oma + lasten) 
0€
Piha 53,91€
Ruoka- ja päivittäistavarat 
435,58€
Kampaaja 153,00€
Laskutili
500€

Yhteensä
1.903,81€
Yht. 2.155,10€

Sijoitukset
Lapset
30,00
Superrahasto Suomi
15,00
Superrahasto Ruotsi
15,00
Osakkeet

Yhteensä
60,00€

Miten Sinun toukokuu sujui?